lauantai 31. joulukuuta 2016

Kiitollinen

Olen jo muutaman viikon ajan miettinyt kirjoittaa tänne monista ajatuksista, joita risteilee päässäni nykyään yhä useammin ja päätin, että näin vuoden viimeisenä päivänä olisi paras kertoa teille niistä. Suurin osa ajatuksistani liittyy vuoteen 2016 ja sen monenlaisiin tapahtumiin, joista olen jo aikaisemmin tänne jotain kirjoitellut.


Ensimmäinen asia, mikä loppuvasta vuodesta tulee mieleen, on kiitollisuus. Olen vihdoin tänä vuonna ymmärtänyt kunnolla kuinka etuoikeutettu ja siunattu olen. Saan elää elämää, joka auttaa minua saavuttamaan tavoitteeni ja haaveeni. Kaikilla ihmisillä on haaveita ja vain murto-osa saa edes mahdollisuuden toteuttaa ne. Itse olen saanut nyt ottaa muutaman askeleen haavettani kohti ja se tuntuu uskomattomalta.

Kuluneella viikolla olen katsonut mökillä ollessamme myös normaalista poiketen telkkarista dokumentteja. Pari iltaa sitten katsottiin vanhempien kanssa dokumentti terroriteoista. Sinä iltana, kun nukkuminen oli vaikeaa ja pää oli täynnä ajatuksia tuosta ohjelmasta, sain mennä nukkumaan äidin viereen kuten joskus pikkutyttönä ja nukahtaa sormet kiedottuna äidin sormeen.


Koen olleeni aina erittäin onnellinen perheestäni, kotimaastani ja monista mahdollisuuksista, joita nämä kaksi asiaa ovat minulle suoneet. Perheessämme vanhempamme tekevät minun ja pikkuveljen vuoksi mitä vain. En sano sitä, ettei perheessämme ole koskaan erimielisyyksiä, sillä se ei olisi totta. Kuitenkin nyt, kun olen vanhempi, koen, että elämä on myös perheessä helpottunut. Voin olla isompana apuna vanhemmilleni ja käydä syvällisiäkin keskusteluja heidän kanssaan.

Mielestäni vanheneminen iässä ei aina tarkoita suoraan henkistä kasvua. Tunnen aikuistuneeni ja itsenäistyneeni tänä vuonna kertarysäyksellä. Taaksepäin kun miettii, niin tulihan se kohdallani aika äkkiä. Omillaan asuminen tärähti ymmärrykseen vasta reilu kuukausi muuton jälkeen. Silloin ajatukset tuntuivat muuttuvan syvällisemmiksi ja se pieni lapsen pinnallisuus tuntui haihtuvan. Aloin ajattelemaan enemmän ja ymmärsin joidenkin mietityttämään jääneiden asioiden tarkoituksen. Siihen asti kaikki Vuokatissakin tuntui vain uudenlaiselta leiriltä.


Tämän vuoden tapahtumien seurauksena olen oppinut ajattelemaan asioita pitkällä tähtäimellä. Kaiken ei tarvitse olla vielä kuten haluaisin. Kaikkiin asioihin voi jotenkin vaikuttaa, mutta joitakin ei itse voi päättää ja tulevaisuuttaan näin ennalta määritellä. Toivon elämältäni tiettyjä asioita ja olen valmis tekemään niiden eteen paljon töitä, mutta lopputulos näkyy myöhemmin tulevaisuudessa. Jos tavoitteen eteen joutuu tekemään paljon töitä, myös kiitollisuus ja nöyryys kasvavat matkan varrella. Toivon, että oppisin vielä näyttämään kiitollisuuteni paremmin. Onneksi saan kirjoittaa näistä asioista tänne blogiin, sillä joidenkin asioiden sanominen ääneen voi olla vaikeaa, vaikka haluaisikin niiden tulevan esille.





Lopuksi vielä iso kiitos kaikille ihan mielettömän upeasta vuodesta! Olen saanut uskomattoman paljon tukea tänä vuonna myös tuntemattomilta, joka tuntuu hienolta, kiitos. Kiitos myös vanhemmilleni, isovanhemmilleni, ja muille tukijoilleni vilpittömästä avustanne ja tuestanne. Olen erittäin otettu ajatuksista, joita suotte tänne päin. Nauttikaa tulevasta vuodesta täysillä, sillä niin minäkin aion.

Ella

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Leirejä, kisoja ja nauttimista


Vaikka aikaa viimeisestä kirjoituksestani ei ole kulunut kuin vähän päälle kuukausi, on tässä ajassa tapahtunut vaikka ja mitä! Viimeksi kerroin, että olisi enää kolme päivää siihen, kun rasituskieltoni loppuu. Toisin kävi, sillä lääkärini soitti ja kertoi antaneensa 4. viikon röntgenkuvani eteen päin radiologille, joka vahvisti sen, että entisessä murtumalinjassa kulkee nyt verisuonikanava. Tämä tarkoitti sitä, että minulla oli lupa taas hiihtää! Kuulin jalan paranemisesta siis tiistaina. Lääkäri antoi sille viikolle kolme hiihtokertaa, jonka jälkeen hiihtää sai vaikka joka päivä. Juoksun aloitin siitä viikon päästä ja loikat ja hypyt kahden viikon päästä.


Ensimmäinen hiihtolenkki oli kyllä nautintoa. Hymy ei tainnut sillä viikolla hiihtämässä hirveästi hyytyä. Tuon viikon viikonloppuna isä tuli kyläilemään tänne Vuokattiin. Kävimme pari kertaa ensilumenladulla hiihtelemässä rauhallista hiihtoa. Kuten kaikilla alussa, sykkeet olivat näiden parin ensimmäisen viikon aikana todella korkeat ennen kuin kroppa taas tottui hiihtoon ja ylipäätään kunnon pk-harjoitteluun.

Paranemisesta parin viikon päästä alkoi täällä Vuokatissa vuoden viimeinen Habita-leiri. Siellä tehdyt nopeusharjoitus ja sprintti-harjoitus eivät tuntuneet hyvältä, kuten jo arvasin. Jalat eivät tuntuneet menevän niin kuin niiden olisi halunnut ja videolta katsottuna hiihto oli hidastempoista ja jalkakulma liian suora. Sprintissä pakkasta oli ihan mukavasti, joka oli kunnon shokki keuhkoille. Leiristä jäi kuitenkin positiivinen mieli ja monta hyvää treenituntia tuli kerättyä.

Seuraavana päivänä Habitan loppumisesta lähdimme seuran porukalla Pikku-Syöttelle leireilemään. Leirillä tuli paljon hyvää rauhallista hiihtoa ja kaipaamiani tekniikkavinkkejä, vaikkakin monena päivänä pakkanen oli vähän turhan kova. Seuran porukalla leireily on kyllä mukavaa, kun on tuttu porukka ja hyvä ryhmähenki aina mukana! 

 

Aloimme viime viikolla fysioterapeutin kanssa miettimään myös uuden loukkantumisen välttämistä. Hankin itselleni kahdet Foot Balance Medical -pohjalliset; yhdet monoihin ja toiset juoksuun. Näillä pyritään ehkäisemään virheasennostani aiheutuvaa rasittumista jalalle. Sain mukaan myös kuntoutusohjelman, jolla vahvistan nilkan liikkuvuutta ja kuntoa. Tässä vaiheessa haluan hoitaa oireiden lisäksi myös itse ongelman kuntoon ja näiden avulla se onnistuu parhaiten.

Myös ensimmäinen kisaviikonloppu on nyt takana. Hiihdin eilen ensimmäisen kisan tälle kaudelle Ristijärvellä Härkösten hiihdoissa. Suoritus meni reilusti yläkanttiin odotetusta. Pysyin pystyssä, hiihto maistui ja sykkeistä päätellen pystyin pitämään itseni koko kisan ajan melko ahtaalla. Koko päivästä jäi hyvä mieli. Sijoituksiin ei tarvinnut hirveästi paneutua, sillä päätin jo aikaisemmin, että lähden tämän kauden kisoihin ensisijaisesti hakemaan sitä nautintoa, mitä kisoista saan.


Tämän päivän kisa meni, jos mahdollista, niin vielä paremmin kuin eilinen. Hiihto tuntui paljon paremmalta kuin edeltävän päivän hiihto ja vireys ja yrityskin olivat aivan eri luokkaa. Isänkin mukaan hiihto näytti terävemmältä eiliseen laiskannäköiseen hiihtoon verrattuna. Tunsin itsekin, että jalka liikkui paljon kevyemmin. Tämän päivän hiihtoon mahtui myös harmittava kaatuminen, mutta sitäkin hiihdossa sattuu.



Nyt sunnuntaista on enää kolme päivää siihen, kun joululoma alkaa. Joululoman suunnitelmissa olisi rauhallista kotona oloa, kavereiden näkemistä, mökkeilyä ja parin kilpailun hiihtäminen. Joulu on ehdottomasti suosikkiaikaani vuodesta ja aion nauttia tästä joulusta ihan täysin siemauksin.

Tähän loppuun pahoittelen vielä kuvien huonoa laatua. Kuvat on otettu äidin ja isä kännyköillä, joten laatu ja tarkkuus eivät ole parhaimmasta päästä.

Ihanaa joulun odotusta ja mukavaa lomaa kaikille!

Ella


maanantai 14. marraskuuta 2016

Jalan ja mielen kuulumisia


Aamulla herätessä ja ulos katsoessa saa nähdä lumen ja pakkasesta kuuraantuneet koivut. Maa on ollut valkeana jo syyslomasta asti eikä lumi toivottavasti sula enää tämän vuoden puolella. Hiihtolatuja on ajettu jo seitsemän ja puoli kilometriä, tosin tykkilumesta levitettynä. Pian minutkin jo näkee hiihtelemässä Vuokatin laduilla!

Tänään maanantaina on kolme päivää siihen, että kuusi viikkoa rasituskiellon antamisesta on kulunut. Pakko sanoa, että aika meni kyllä ihan tajuttoman nopeaa! Tästä ajasta olin kaksi keskimmäistä viikkoa täydessä levossa flunssan ja pienen kuumeilun takia ja nyt nämä viimeiset pari viikkoa olen saanut taas harjoitella. Tosiaan, vaikka kuinka toivoin niin neljän viikon kontrollikuvassa ei vielä paranemista juuri näkynyt ja otettiin lepoa jalalle myös nämä pari viimeisintä viikkoa. Nyt toivotaan, että muutaman päivän päästä tulee hyviä uutisia ja lupa aloittaa normaali harjoittelu pikku hiljaa.

Mitä tämä kuusi viikkoa on tähän mennessä ottanut ja antanut? Jos alotetaan sillä, mikä on tavallaan asian huonompi puoli niin yksi selvä asia tottakai on jalkojen voima ja tuntemukset. Jalkojen päällä olemista olen viimeiseen asti tänä aikana välttänyt ja kuljin kepeillä pari viikkoa, sillä halusin satsata tähän paranemiseen ihan täysillä ja jalka kipuili melko pahasti.

Harmittanut on myös treenien kestot. Pitkät pk-lenkit ovat jääneet siis kokonaan pois, kun uimalla ei montaa tuntia jaksa aloittelija harjoitella. Myös tehot ovat jääneet tältä ajalta melkein kokonaan. Olen uiden yrittänyt muutamia lyhkäisiä tehoharjoituksia tehdä, mutta vedessä en ole sykettä saanut nousemaan. Toki myös tasapaino ja tekniikka-asioissa ollaan muiden asioiden lisäksi jäljessä tavoitetta.



No mikäs tauossa on ollut hyvää? Alussa mietin sisälläni, ettei tällaisella tauolla voi olla hyviä puolia. Nyt, kuusi viikkoa myöhemmin olen huomannut kropassa muutoksia sekä tuntemuksellisesti, että ulkoisesti. Suurin muutos ja itselle ehkä se miellyttävin on ollut se, että opin uimaan. En olisi uskonut, mutta niin kävi. Oikeastaan jo toisella viikolla uintitekniikka lähti löytymään. Kävin kerran uintivalmentajan opetustunnilla ja jotenkin siellä hänen antamansa vinkit kolahtivat ja heti seuraavana päivänä, kun niitä kokeilin, tuntui uinti rennommalta. Toki uintitaito ei ole mitään maajoukkuetasoa, mutta sitä en lähtenytkään hakemaan. Tavoitteena oli, että opin uimaan vapaauintia niin, että voin tehdä sillä tavalla harjoituksia ja siinä onnistuin.

Toinen asia, mistä olen positiivisesti yllättynyt, on muutos yläkropassa. Kuten moni tietää, olen aina ollut käsistä heikko ja tämä on ollut omasta mielestäni yksi heikkouksistani. Viikonloppuna kotona ollessani, sain kuulla perheeltä letkautuksia uimarin käsistä ja hartioista ja otin ne ylpeänä vastaan. Eihän nämä kädet voimallisesti vieläkään huipputasolla ole, mutta sain kehitettyä niitä ja se on minulle tärkeää.

Tasatyöntöä tein vetolaitteella istuen ja lopussa myös kontallaan, joka oli hyvä harjoitusmuoto ja sen avulla sain tehtyä myös jotain lajinomaisempaakin. Tasatyöntökin parani omasta mielestäni siitä, mitä se oli vielä kuusi viikkoa sitten.

Kuva alkusyksyltä



Olen keskittynyt nyt näihin asioihin, missä kehitystä on tapahtunut ja koittanut lykätä huolet murtuman huonoista puolista pois mielestä. Vaikka tiedän, ettei ensi kauteen lähdetä optimaalisista asetelmista, niin odotan sitä jo niin paljon! Ensi kausi ei kuitenkaan ole päätavoitteeni urallani, vaan yksi kausi muiden joukossa kohti tulevia. Kauden aloituskilpailuja ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta katsotaan, miten jalan kunto antaa myöten.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Ella

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Ajatuksia tästä harjoituskaudesta



Tämä syksy on ollut henkisesti ja fyysisesti vaikeaa aikaa. Heinä-elokuun vaihteessa olin isosena Kuortaneen hiihdon ja suunnistuksen riparilla. Leiri loppui koulun alkua edeltävänä sunnuntaina. Muutin siis heti seuraavana päivänä leirin loppumisesta Vuokattiin.

Pelkästään jo se, että muutin asumaan pois tutusta kaupungista omaan asuntoon ilman muuta perhettä, oli rankkaa. Vielä raskaampaa muutosta minulle teki fyysiset vaivat. Kuortaneen leirillä tunsin jalassa pientä kipua, mutten ottanut sitä tarpeeksi vakavasti. Lähdin leiriläisten mukana reilun 20 kilometrin juoksulenkille kipuilevalla jalalla, joka ei todellakaan ollut hyvä päätös.
 
Edellisenä vuonna juuri samaan aikaan vuodesta olin kärsinyt ongelmista jalan kanssa. Penikkatautia, joka vei kaudesta pari kuukautta korvaavaan harjoitteluun, fysioterapiaan ja tiheisiin hierojakäynteihin. Ajattelimme siis vanhempieni ja valmentajani kanssa, että kyse oli varmaan samasta vaivasta kuin viime kaudella eli lihasperäisistä ongelmista.

Minulle on aina ollut erityisen vaikeaa jättää harjoituksia väliin, lyhentää niitä tai tehdä korvaavaa harjoitusta. Olen turhankin täydellisyyteen pyrkivä. Jos asetan jonkin tavoitteen, voin luvata, että teen kaikkeni sen toteuttamiseen. Tänä vuonna tavoitteenani oli saada ehjä harjoituskausi ja parantaa omaa kuntoa ja harjoittelutyyliä. Siispä kipuileva jalka ei todellakaan kuulunut suunnitelmiin.

Pitkän juoksulenkin jälkeisenä iltana nukkumaan mennessäni aloin miettimään sitä, mitä tavoitteet ovat. Miksi tavoitteet täytyy viimeiseen asti pyrkiä toteuttamaan? Oliko päivän lenkki tämän arvoinen? Minusta tuntui, että tavoitteistani oli tullut pakkomielle. Pakko juosta tämä lenkki, kun se ohjelmassa luki. Rakastan leirejä ja varsinkin pitkiä lenkkejä, jotka tietää kohottavan peruskuntoa samalla kun voi tutustua muihin ja jutella mukavia. Loppuleirillä ei sitten juostukaan..

Kotiuduttuani Vuokattiin menin heti seuraavana päivänä mukaan Habitan leirille. Leirillä jouduin korvaamaan juoksuharjoituksen rullahiihdolla ja sauvakävelyllä. Jalka kuitenkin oli kipeä juoksun jättämisestä huolimatta. Syyskuun alkuun mennessä olin käynyt lukuisia kertoja akatemian fysioterapeutilla kovissa hieronnoissa, puurtanut rullahiihtoa rullaradalla ja aloittanut fysioterapialiikkeet uudelleen.



Syyskuussa tuli Vuokatin Habitaryhmän leiri Syötteellä, jonne lähdimme minibusseilla täältä Vuokatista. Lähdin leirille todella hyvällä fiiliksellä. Pitkää vaellusta ihanissa maisemissa, paljon määrää ja hyvää seuraa. Olin juuri edellisenä viikonloppuna saanut tehdä ensimmäisen vaelluksen Vuokattiin muutettuani, joka oli antanut uuden motivaatioboostin harjoitteluun. Pitkät vaellukset ovat parhaita hyvässä maastossa ja nyt oli vielä tuttu porukka mukana leirillä!

Ensimmäinen harjoitus oli heti vaikea. Sykkeet olivat korkealla, rinnasta puristi, kaikki ei ollut kohdallaan ja tiesin sen itsekin. Minulla oli ollut erittäin vaikea alku muuton jälkeen ja Syötteellä uudessa paikassa kaikki tuli näkyviin. Tunteet nousivat pintaan ja juttelin leirin valmentajien kanssa ongelmistani. Tämän jälkeen olin vain onnellinen, että sain juosta ja jalka ei kipuillut.

Heti seuraavana päivänä lähdimme tekemään tehoja rullilla ja hiihto tuntui todella hyvältä. Myöhemmin koitti kauan odottamani pitkä yhdistelmätreeni, joka sekin sujui todella hyvin. Yli kaksi ja puoli tuntia juoksu-kävelyä ilman kipuja! Tästä eteen päin leiri ei enää mennytkään niin hyvin. Jalka tuli uudestaan kipeäksi ja jouduin taas jättämään juoksun ja kävelyn pois. Loppu leiri menikin rullilla. Leirin vaellukset jäi yhteen.

Siitä hetkestä tähän päivään olen tehnyt yhden kävely- ja yhden 15 minuutin juoksuharjoituksen. Mieli oli todella kovilla. Muut lähtivät tekemään vaellusta tai juoksemaan ja minä lähdin taas rullille. Syksyn kaikki testijuoksut jäivät väliin, joka harmitti. Kunnon puolesta kun tuntui niin hyvältä, jalka ei vain suostunut.

Tämän kaksi kuukautta sain kuitenkin pyöräillä, rullahiihtää, käydä salilla ja hiihtää putkessa. Muutama viikko sitten kävin fysioterapeutilla, joka hieroi kipeää kohtaa ja antoi sähköhoitoa. Tästä tuntui olevan apua, sillä viiltävää kipua jalassa ei enää tuntunut aamulla herätessä, kuten ennen. Viime viikolla kävin lääkärissä ja tämä antoi varalta lähetteen säären röntgenkuvauksiin. Tulosten saavuttua lääkärille hän soitti ja sain kuulla jalan tilanteesta. Pohjeluussa oli koko luun leveydeltä murtuma. Kuusi viikkoa lepoa jalalle ja hiihto, rullahiihto ja pyöräily pois. Pakko sanoa, että tunteet nousivat aika voimakkaasti pintaan. Olin kahdeksan viikkoa jo tehnyt korvaavaa harjoittelua ja nyt kuusi viikkoa lisää ja lajeina uinti, vetolaite sekä ylä- ja keskivartalon voima. Enhän minä osaa edes uida kunnolla!

Tuolla hetkellä meinasi usko omaan tekemiseen loppua. Neljä päivää myöhemmin Vuokattiin avattiin ensilumenlatu ja muut pääsivät hiihtämään. Tuntui pahalta ja harmitti. Päässä ja unissa pyöri vain se, kuinka paljon jäisin muista jälkeen tätä menoa. Ei täältä enää nousta. Kuitenkin valmentajat täällä ovat erittäin ammattitaitoisia ja kokeneita. He ovat muutaman murtuman kanssa kamppailevan urheilijan kanssa jo töitä tehneet ja nyt vuorossa olin minä. Sain valmentajilta hyviä ohjeita ja paljon kannustusta, jonka jälkeen mielikin kirkastui jo hieman. Sain kuitenkin uida ja kehittää heikkouttani eli voimatasoja. Kyllä tästä positiivisiakin puolia löytyi. Tämä syksy on kuitenkin vain lyhyt ajanjakso elämästäni.


Tällä hetkellä olen ollut sairaspotilaana flunssassa ja lämmössä viisi päivää. Vaikka nyt harmittaa tämä toimeettomuus, olen kuitenkin iloinen, että flunssa tuli nyt eikä sitten, kun saisin jalan puolesta harjoitella jo hiihtäen. Syyslomakin odottaa jo viikon päässä ja pääsen tuulettamaan pääkoppaa täältä Vuokatista, jossa ajatukset ovat aikalailla vain harjoitusten ympärillä. Pääsen näkemään ystäviä ja sukua, joita on ollut jo kova ikävä. Seuraavat viisi viikkoa menevät nopeaa ja pian sitä ollaan itsekin jo hiihtämässä kuten muutkin.

Tavoitteet ensi kaudelle ja harjoitteluun ovat muuttuneet ja oikeastaan ainut tavoitteeni tällä hetkellä on päästä hiihtämään kilpaa sydämeni kyllyydestä. Sitten, kun olen ensin parannellut itseni rauhassa ja huolellisesti. Enää ei kiirehditä vaan mennään jalan kunnon ehdoilla. Tämän syksyn jälkeen osaa arvostaa hetkiä, kun kaikki on kunnossa eikä korvaavaa harjoittelua enää tarvi. Täältä noustaan ja vahvempana kuin koskaan!

Ella





perjantai 14. lokakuuta 2016

Haaveet todeksi

Hei!


Olen nyt haaveillut blogin perustamisesta viitisen vuotta ja tällä viikolla tuli sellainen olo, että nyt vihdoin toteutan tämän pitkäaikaisen haaveen ja teen sen blogin! Syitä siihen, etten alottanut tänne kirjoittamista aikaisemmin on monia. En ikinä ole ajatellut, että elämäni olisi mitenkään erityistä tai sellaista mistä muut haluaisivat lukea. Jännitin myös sitä, kuinka usein sitä tulisi kirjoitettua. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että ei sen elämän tarvitsekaan olla mitenkään erityistä blogin perustamiseen.




Voisin kertoa tähän alkuun hieman itsestäni. Olen Ella Himanka ja olen kotoisin Kalajoelta. Perheeseeni kuuluu äiti, isä ja 11-vuotias pikkuveli. Olen 16-vuotias ja opiskelen Sotkamon lukiossa urheilulinjalla ensimmäistä vuotta. Olen pienestä asti tykännyt, että elämässä on paljon tekemistä. Olen harrastanut paljon ja iän myötä harrastukset ovat valikoituneet ja tällä hetkellä vain tärkein on jäljellä.

Olen harrastanut maastohiihtoa oikeastaan siitä asti, kun isä vei minut ensimmäistä kertaa ladulle 2-vuotiaana. Pienestä asti olen tuntenut vetoa urheilua ja itseni voittamista kohden. Tässä voi olla osallisena suuri kilpailuhenkisyyteni ja into olla parempi kuin ennen. Rakastan tunnetta, kun ladulla saa tehtyä parhaansa veren maku suussa ja räkä poskella. Tällä hetkellä ennätykset testeissä ja sijat kilpailuissa ovat vain kannustavia välietappeja matkalla tavoitteeseen.

Aloitin kovan harjoittelemisen tavoitteellisena urheilijana noin neljä vuotta sitten. Sain silloin henkilökohtaisen valmentajan, joka on auttanut ja kannustanut minua hurjasti matkalla huippua kohti. Tällä hetkellä olen tullut hiihdon kanssa siihen pisteeseen, että arki pyörii periaatteessa hiihdon ehdoilla suurimman osan vuodesta. Muutin siis elokuun alussa Vuokattiin ja aloitin samalla koulun Sotkamon urheilulukiossa. Olen lukiossa neljän vuoden suunnitelmalla ja etsin vielä paikkaani opiskelijana. Minulla ei ole vielä ajatusta, mikä olisi ammattini tulevaisuudessa, joten tällä hetkellä opiskelen pakollisia aineita ja yritän samalla miettiä, mikä aineista tuntuu itselle hyvältä ja miltä osa-alueelta alkaisin tulevaisuudessa lukemaan itselleni ammattia.







                                                       Kaksi alinta kuvaa: Helmi Joenväärä 3/2016


Urheilun ja etenkin hiihdon lisäksi tykkään ruuanlaitosta, leipomisesta ja musiikista. Olen soittanut pianoa ja laulanut kuorossa. Tänä päivänä olen ajanputteen vuoksi nuo harrastukset joutunut lopettamaan, mutta laulelen ja soitan pianoa aina kun se on mahdollista. Kuuntelen myös paljon musiikkia, joka on isona osana valmistautumistani mm. kisoihin ja ihan vain normipäiväänkin.

Tässäpä hieman itsestäni ja syistäni aloittaa tämä blogi. Tervetuloa mukaan elämääni tämän blogin kautta ja mukavaa viikonloppua teille!


Ella